Siirry pääsisältöön

Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita

Ranskalaisen Choderlos de Laclos'n klassillinen, yli kaksisataa vuotta sitten ilmestynyt kirjeromaani on älykäs ja siekailematon tapainkuvaus 1700-luvun loppupuolen ranskalaisesta yhteiskunnasta. Huomattavalla psykologisella terävyydellä de Laclos kuvaa yhden kokonaisen seurapiirin mutkikkaita ja moraalittomia rakkaussuhteita.


Varaveivi Kerppu de Rabelainen ***lle (kirjelappunen)

Toisin kuin  takakansiteksti teille väittää, hyvät ystäväni, de Laclos'n yli kaksisataa vuotta sitten ilmestynyt älykäs ja siekailematon kirjeromaanin muodossa esitetty tapainkuvaus 1700-loppupuolen ranskalaisesta yhteiskunnasta ei keskity yhden kokonaisen seurapiirin mutkikkaisiin ja moraalittomiin rakkaussuhteisiin. Sen sijaan teen teille tiedettäväksi, että se keskittyy lähinnä kahden henkilön monimutkaiseen kiristyssuhteeseen, mutta vie mukanaan sivuraitelle ja raiteilta alas (mikäli sallitte näin ajankuvaan sopimattoman ilmauksen, vaikka enhän toki epäile teidän suvaitsevaisuuttanne) myös monen muun elämät.

Eräs kaunis ystävättäreni (hienotunteisuussyistä en tohdi hänen nimeään tässä mainita) esitteli teoksen minulle hauskana irstailuna (tämä kertonee enemmän hänen kyseenalaisesta moraalistaan kuin omastani - vaikka myönnettävä se on: en välttämättä totuudenmukaisemmalla kuvauksella olisi teokseen tarttunut). Olisihan nimestä pitänyt kuitenkin havahtua.

Vaikka Vaarallisia suhteita aluksi vaikuttikin varsin viattomalta hassuttelulta (joskin lähes kaikki teoksessa esitellyt hahmot, anteeksi suorasukaisuuteni, tuntuivat mielestäni kovin vastenmielisiltä - tähän toki vaikutti teoksen kirjeromaanius, jonka takia hahmojen todelliset ambitiot olivat eksplisiittisesti - ainakin siinä määrin, kuin kirjeiden korukielisyys salli - esillä), viimeistään noin puolessa välissä teosta lukeminen kävi melko raskaaksi - tuhottiinhan teoksessa tarkoituksella ihmisten elämiä ja kuvauksen raadollisuus ja toisaalta taas uskottavuus teki siitä melko raastavaa luettavaa toisinaan. Raiskauksia, petoksia, manipulointia ja valehtelua - keskiverron saippuaoopperan ainekset, mutta lopputuloksena yllättävän vaikuttava, ja jos sallitte, raastava lukukokemus.

Opettavaisen sadun tapaan (teoshan ei ole fiktiota vaan ainoeastaan tekijän kokoama kooste eräästä kirjeidenvaihdosta - olkoonkin se opetukseksi kaikille moraalissaan mustille, vaikka on hyvä huomata, ettei todellisuudessa kenties kukaan voisi toimia niin Jumalattomalla tavalla kuin teoksessa toimitaan) lopussa toki paha sai palkkansa, hyvä sai pahan palkkansa ja pahan palkkansa sai myös pahuudelta sokeat tai siltä silmänsä sulkeneet. Sanalla sanoen kirjan loppuratkaisu - vaikka se toki teoksen sävyyn sopikin - oli varsin onneton.

Näkemiin kauniit lukijani, minun on jätettävä teidät tältä erää - onhan kello jo melko paljon. Tämän kirjoitelman kyhääminen veikin minulta odotettua kauemman aikaa. Postaan sen siis oitis, jotta se ennättää pikimmiten silmienne suosioon. Hävitättehän tekstin luettuanne sen - emmehän halua sen joutuvan vääriin käsiin!

Minulla on kunnia olla jne.
27. huhtikuuta 20**.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

François Rabelais: Pantagruelin neljäs kirja, jossa kerrotaan kelpo Pantagruelin sankarillisista teoista ja puheista

Renessanssin elämäniloa ja vapauttavaa naurua: kuningas Pantagruel ja hänen ystävänsä Panurge kumppaneineen lähtevät unohtumattomalle löytöretkelle. "Mutta yskikää nyt kunnolla, jotta saisitte vankan terveyden, juokaa kolme tuopillista ja höristäkää korvianne, niin saatte kuulla ihmeellisiä tarinoita hyvästä ja kelpo Pantagruelista." Pantagruelin neljäs kirja ilmestyy nyt ensimmäistä kertaa suomeksi Ville Keynäsin suomennoksena. Ollaksemme tarkkoja, tämä teos ilmestyi 2014 ensimmäistä kertaa ylipäätään suomennettuna - mitään Ville Keynäsiltä pois ottamatta - ja onhan käännöksen laatu niin kouriintuntuvan erinomainen, että tuhat miljoonaa saatanaa minut perisiköön, ellen tätä suosittelisi. Liekö sitten syynä runsas Erasmus Rotterdamilaisen käyttö lähteenä vaiko sitten jokin muu, mutta mielestäni tämä neljäs teos ei kokonaisuudessaan aivan yltänyt aiempien Rabelaisin teosten tasolle. Suurelta osin asialla on varmasti tekemistä sen kanssa, että matkajuonesta (etteikö jopa

Hermann Hesse: Siddhartha

Tämä "intialainen runoelma" kertoo brahmaanipapin pojasta, joka lähtee kotoa elääkseen oman kohtalonsa. Hän liittyy munkkijärjestöön, seuraa jaloa Buddhaa, mutta hylkää sitten opit ja opettajat ja vaeltaa yksin etsimään minuuttan. Hänen tiensä vie suureen kauppiastaloon ja kauniin kurtisaanin syliin, eikä hän kieltäydy yhdestäkään ilosta eikä tuskasta. Hän elää rahaa ja tavaraa himoitsevien laspi-ihmisten keskuudessa, hänestä tulee rikas ja hän joutuu aisti-ilojen ja pelinhimon valtaan. Viimeinen [sic] hän pakenee turruttavan nautinnon kaupungista ja löytää rauhan asetuttuaan erakoksi intialaisen joen varrelle. Kuten takakansitekstikin paljastaa, Hesselle sopivaan tapaan jälleen ollaan etsimässä itseään. Etsintä onkin mitä lyyrisimmin esitetty ja jälleen hessemäiseen tapaan hieman saa raapimaan päätään - mikä on totta ja mikä ei? Vaikka kertomus ja kerronta ovatkin kovin kauniita, en ole jostain syystä tätä kirjaa koskaan kovin omakseni kokenut. Jotenkaan en onnistu sukelt

Honoré de Balzac: Leikkisiä tarinoita jotka on Touranen luostareista koonnut ja julkisuuteen toimittanut herra de Balzac pantagruelistien eikä kenenkään muun hauskutukseksi

Koska miellän itseni (ainakin riittävän) pantagruelistiksi, koin oikeudekseni tulla tämän Tekijän silloisen pääteoksensa hauskuttamaksi. Siispä tartuin teokseen ahnain sormin: kuten ahnaat sormet nyt saattavat tarttua sanalla sanoen johonkin puolipalloa muistuttavaan pehmyeeseen - väriltään kuin enkelin siipiin. Siispä pakenin Pariisin pölyisiä verrattain siveellisten rouvien tallaamia katuja uuden rakastajattareni kanssa Tourainen luostareiden mukaviin varjoihin. Pakomatkallamme kohtasimme (erinomaisen ilahduttavasti) niin mestari Rabelaisin kuin myös monta surullista ja onnetonta elämänkohtaloa - ensisijaisesti aisankannattajia. Ja irstailua ja rietastelua. Tämän vajaaksi jääneen kymmenen tarinakymmenikön toinen kymmenikkö nousi erityisesti suosiooni ja polvistuinkin usein niiden pariin vieno hymy huulillani aivan kuten mukki laskeutuu pyhäinjäännöslippaan ääreen; enkä nyt (Luoja paratkoon!) puhu Turpenayn Amadorista. Hauskaa viihdykettä olivat myös Tekijän kunkin kymmenikön pro-