Laiskan lukijan lätinöitä

Ylösnousemus on viimeisin Tolstoin suurista romaaneista. Ilmestyessään ensimmäisen kerran vuonna 1899 teos herätti suurta ihastusta. Anna Kareninan ilmestymisestä oli kulunut neljännesvuosisata, ja luultiin, että Tolstoi ei enää kykenisi luomaan suurta taideteosta. Ylösnousemus oli kuitenkin romaani, joka voitiin nostaa Sodan ja rauhan sekä Anna Kareninan rinnalle. Syvää katumusta tuntevan Nehljudovin ja Katjusan tarina on kirjailijan elämänfilosofian summa ja samalla ankaraa kritiikkiä aikansa yhteiskuntaa kohtaan. Maailmankirjallisuuden historiasta tuskin löytyy toista kirjailijaa, joka olisi niin avoimesti paljastanut koko sielunsa ja kaikki elämänsä yksityiskohdat. Ylösnousemus on klassikko, joka ansaitsee tulla luetuksi yhä uudelleen. Kuin huomaamatta olen täten lukenut Tolstoin merkittävimpinä pidetyn teoskolmikon. Eikä tämä operaatio (hah) vienyt aikaa kuin kuutisen vuotta. Jo ensimmäisenä lukemani Sota ja rauha teki minuun suuren vaikutuksen ja taatusti vaikutti ihmiskäsity

Renessanssin kirjallisuuden aarteisiin kuuluva Pantagruelin kolmas kirja on tuottanut niin riemua kuin hämmästystä aina ilmestymisestään saakka. Ylevää ja alhaista sekoittava komiikan mestariteos on tulvillaan estotonta elämäniloa, vapauttavaa naurua ja älyllistä leikittelyä. Gargantua-jättiläisen poika Pantagruel ja hänen ystävänsä Panurge käyvät teoksessa niin karkeita räävittömyyksiä kuin teologista hiuksenhalkomista sisältävää väittelyä siitä, tulisiko Panurgen mennä naimisiin. Vastauksen etsiminen luo kehyksen värikkäille keskusteluille, loputtomille sanaleikeille ja ruumiintoimintojen ylistyksille, joiden ohella renessanssihumanisti Rabelais päihdyttää lukijansa myös laajalla sivistyneisyydellään. Nyt ensimmäistä kertaa sumeksi ilmestyvän teoksen käännöksestä vastaa Ville Keynäs. Kirjan esipuheen on kirjoittanut Kuisma Korhonen. Tämä jokseenkin yllättävällä tavalla nimetty Pantagruelin kolmas kirja (teknisestihän kyseessä on vasta toinen Pantagruelista kertova teos, Suure

Erlin asukkaat tahtovat taikavoimaisen hallitsijan, jotta heidän kotilaaksonsa tulisi kuuluisaksi. Siksi Erlin linnanherra lähettää poikansa Alvericin Haltiamaahan voittamaan puolisokseen Lirazelin, Haltiakuninkaan tarunomaisen tyttären. Mutta tämä satu ei päätykään häihin. Sen paremmin ihmiset kuin Haltiamaan asukkaat eivät aavista, mitä kaikkea kahden erilaisen maailman yhteentörmäyksestä seuraa. Lordi Dunsany (1878–1957) on fantasiakirjallisuuden varhaisaikojen tärkeimpiä nimiä. Hänen teoksistaan ovat saaneet vaikutteita niin J. R. R. Tolkien, H. P. Lovecraft kuin myös Ursula K. Le Guin. Haltiamaan kuninkaantytär on ajaton klassikko ja Dunsanyn romaaneista tunnetuin. Teos koskettaa nykyajankin ihmistä ajankohtaistaisilla teemoillaan ja varoittaa seurauksista, kun toimitaan tuntemattomien ja hallitsemattomien voimien parissa. Haltiamaan kuninkaantytär on mielikuvituksen ja kielen ilotulitusta, joka ei noudata fantasiakirjojen tavanomaisia kaavoja. "Tämä on aito asia. Tämä o

Ranskalaisen Choderlos de Laclos'n klassillinen, yli kaksisataa vuotta sitten ilmestynyt kirjeromaani on älykäs ja siekailematon tapainkuvaus 1700-luvun loppupuolen ranskalaisesta yhteiskunnasta. Huomattavalla psykologisella terävyydellä de Laclos kuvaa yhden kokonaisen seurapiirin mutkikkaita ja moraalittomia rakkaussuhteita. Varaveivi Kerppu de Rabelainen ***lle (kirjelappunen) Toisin kuin  takakansiteksti teille väittää, hyvät ystäväni, de Laclos'n yli kaksisataa vuotta sitten ilmestynyt älykäs ja siekailematon kirjeromaanin muodossa esitetty tapainkuvaus 1700-loppupuolen ranskalaisesta yhteiskunnasta ei keskity yhden kokonaisen seurapiirin mutkikkaisiin ja moraalittomiin rakkaussuhteisiin. Sen sijaan teen teille tiedettäväksi, että se keskittyy lähinnä kahden henkilön monimutkaiseen kiristyssuhteeseen, mutta vie mukanaan sivuraitelle ja raiteilta alas (mikäli sallitte näin ajankuvaan sopimattoman ilmauksen, vaikka enhän toki epäile teidän suvaitsevaisuuttanne) myös mo

Tämä "intialainen runoelma" kertoo brahmaanipapin pojasta, joka lähtee kotoa elääkseen oman kohtalonsa. Hän liittyy munkkijärjestöön, seuraa jaloa Buddhaa, mutta hylkää sitten opit ja opettajat ja vaeltaa yksin etsimään minuuttan. Hänen tiensä vie suureen kauppiastaloon ja kauniin kurtisaanin syliin, eikä hän kieltäydy yhdestäkään ilosta eikä tuskasta. Hän elää rahaa ja tavaraa himoitsevien laspi-ihmisten keskuudessa, hänestä tulee rikas ja hän joutuu aisti-ilojen ja pelinhimon valtaan. Viimeinen [sic] hän pakenee turruttavan nautinnon kaupungista ja löytää rauhan asetuttuaan erakoksi intialaisen joen varrelle. Kuten takakansitekstikin paljastaa, Hesselle sopivaan tapaan jälleen ollaan etsimässä itseään. Etsintä onkin mitä lyyrisimmin esitetty ja jälleen hessemäiseen tapaan hieman saa raapimaan päätään - mikä on totta ja mikä ei? Vaikka kertomus ja kerronta ovatkin kovin kauniita, en ole jostain syystä tätä kirjaa koskaan kovin omakseni kokenut. Jotenkaan en onnistu sukelt

1700-luvun modernein romaaniklassikko! Laurence Sterne (1713-68) on Englannin kirjallisuushistorian omaperäisimpiä kirjailijoita, tyylilajista toiseen siirtyilevä satiirikko, joka on kahden- ja puolensadan vuoden ajan hykerryttänyt lukijoitaan. Sternen pääteos on vuosina 1759-67 ilmestynyt Tristram Shandy, yksi romaanitaiteen suurimmista teoksista. Romaanin tapahtumat etenevät katkelmallisesti ja ajassa poukkoillen: Sternen mestariteosta ei ole turhaan kutsuttu silmänkantamattomaksi poikkeamien järjestelmäksi ja sellaisena verrattu James Joycen Odysseukseen. Jos Tristram Shandy Schopenhauerin kaltaiselle nerollekin maittoi ja inspiroi jopa Karl Marxin fiktiotuotantoa, oli se kaiketi minulle huvitusta tuova. Ja toiko se? Arvon rouva, maltahan hieman. Pitkäksi prosessiksi — mikäli näin groteskia ilmausta lukemisesta suodaan käytettävän — nuoren herra Shandyn mielipiteisiin — joskin suureen osaan pääsivät myös niin hänen isänsä aatteet kuin myös setänsä, joka niin valitettavalla

Rikkoisin valani, jos kiistäisin Hessen aseman suosikkikirjailijanani. Tämä on sikäli hieman oudoksuttavaa, että olen henkis-uskonnollisesti varsin eri taajuudelle virittäytynyt kuin Hesse. Siltikin Hessen teoksissa yksi minut vangitsevimmista seikoista on juurikin henkisen elämän kuvaaminen - Hessemäisellä itämaisahtevalla otteella tietenkin. Tämän suosikkiaseman johdosta pyrinkin vuosien tai vuosikymmenten mittaan jokaisesta Hessen teoksesta tänne kirjapäiväkirjaani jokaisesta teoksesta lausumaan sanasen. Entuudestaan olen lukenut Hesseltä lukemattomia teoksia, mutta blogiani varten aion käydä kaikki järjestelmällisesti läpi - olin ne lukenut eli en. Tämä omalla mittapuullani ahmimani (lyhyt) teos imaisi minut mukaan juurikin aivan huikaisevalla henkisen tai metafyysillisen käsittelyllään. Harva kirjailija onnistuu luomaan mieleeni Hessen tavoin mielikuvia tahi kokemuksia (oikeammin kokemuksien tuntemuksia) ja tämänkin kirjan tapauksessa kyseiset mielikuvat ja kokemukset olivat var

Koska miellän itseni (ainakin riittävän) pantagruelistiksi, koin oikeudekseni tulla tämän Tekijän silloisen pääteoksensa hauskuttamaksi. Siispä tartuin teokseen ahnain sormin: kuten ahnaat sormet nyt saattavat tarttua sanalla sanoen johonkin puolipalloa muistuttavaan pehmyeeseen - väriltään kuin enkelin siipiin. Siispä pakenin Pariisin pölyisiä verrattain siveellisten rouvien tallaamia katuja uuden rakastajattareni kanssa Tourainen luostareiden mukaviin varjoihin. Pakomatkallamme kohtasimme (erinomaisen ilahduttavasti) niin mestari Rabelaisin kuin myös monta surullista ja onnetonta elämänkohtaloa - ensisijaisesti aisankannattajia. Ja irstailua ja rietastelua. Tämän vajaaksi jääneen kymmenen tarinakymmenikön toinen kymmenikkö nousi erityisesti suosiooni ja polvistuinkin usein niiden pariin vieno hymy huulillani aivan kuten mukki laskeutuu pyhäinjäännöslippaan ääreen; enkä nyt (Luoja paratkoon!) puhu Turpenayn Amadorista. Hauskaa viihdykettä olivat myös Tekijän kunkin kymmenikön pro-