Lordi Dunsany: Haltiamaan kuninkaantytär

Erlin asukkaat tahtovat taikavoimaisen hallitsijan, jotta heidän kotilaaksonsa tulisi kuuluisaksi. Siksi Erlin linnanherra lähettää poikansa Alvericin Haltiamaahan voittamaan puolisokseen Lirazelin, Haltiakuninkaan tarunomaisen tyttären. Mutta tämä satu ei päätykään häihin. Sen paremmin ihmiset kuin Haltiamaan asukkaat eivät aavista, mitä kaikkea kahden erilaisen maailman yhteentörmäyksestä seuraa.

Lordi Dunsany (1878–1957) on fantasiakirjallisuuden varhaisaikojen tärkeimpiä nimiä. Hänen teoksistaan ovat saaneet vaikutteita niin J. R. R. Tolkien, H. P. Lovecraft kuin myös Ursula K. Le Guin. Haltiamaan kuninkaantytär on ajaton klassikko ja Dunsanyn romaaneista tunnetuin. Teos koskettaa nykyajankin ihmistä ajankohtaistaisilla teemoillaan ja varoittaa seurauksista, kun toimitaan tuntemattomien ja hallitsemattomien voimien parissa.

Haltiamaan kuninkaantytär on mielikuvituksen ja kielen ilotulitusta, joka ei noudata fantasiakirjojen tavanomaisia kaavoja. "Tämä on aito asia. Tämä on täyteläistä punaviiniä, joka saattaa järkyttää pelkkiin kolajuomiin tottuneita", kuten eräs Dunsanyn ihailijoista, kirjailija ja käsikirjoittaja Neil Gaiman toteaa esipuheessaan.

Eräs Dunsanyn ihailijoista (kirjailija ja käsikirjoittaja Neil Gaiman) toteaa kolmisivuisessa esipuheessaan kyllä kaikenlaista muutakin ja vei minulta huomion mennessään useammankin luvun ajaksi. Suosittelen loikkaamaan sen yli suosiolla, ellet nyt sitten satu olemaan kova erään Dunsanyn ihailijan (kirjailija ja käsikirjoittaja Neil Gaimanin) ihailija.

Itse Lordin (kiinnostava etunimi), paroni Dunsanyn (tunnettu myös nimillä Edward, John, Moreton, Drax ja Plunkett) tuotoksesta en kuitenkaan järkyttynyt, vaikka kolajuomia onkin tullut juotua punaviiniä rutkasti runsaammin. Teos - jos ei nyt aivan makuhermojani kutkutellut poreilevan kolajuoman lailla - ei ollut aivan huono. Oikeastaan pidin Haltiamaan kuninkaantyttärestä likipitäen aina kun Haltiamaan kuninkaantytär oli poissa juonen keskiöstä.

Ei! En ole naisvihaaja, enkä sen puoleen inhoa haltioitakaan (vaikka kyllähän kaikki tietävät, että jos valinta on tehtävä kääpiön, tuon veijarimaisen maanalaisasukin ja haltian välillä, vaa'ankieli kyllä kallistuisi kopsahtaen pitkäpartaiseen suuntaan). Haltiamaan kuninkaantytär -teoksen Haltiamaan kuninkaantyttäressä lähinnä riepoi hahmon tympeä ihmisyyden ja ihmisten kummasteleva ihasteleminen. Konsepti itsessään oli ihan vekkuli ja tuli toteutetuksi paremmin peikkojen kautta.

Haltiamaan kuninkaantytär (henkilö, ei se kirja) sai loppua kohden sentään jonkinlaista kiinnostuslihaa ärsytysluurankonsa piilottamiseksi ja tämän ikävöinti maan juttuja (pysyn spoilerointisyistä erityisen epäselvänä) kohtaan oli jopa hieman koskettavaa. Toinen mietoa nautintoa aiheuttanut seikka teoksessa oli Alvericin epätoivoinen toivioretki, joka mielestäni teoksessa lopulta oli (ainakin kohdallani) taianomaisinta. Loppuratkaisukaan ei ollut paskempi ulosteisempi.

Lopulta teoksesta päällimmäisenä jäänyt olotila on kaiketi yleissivistynyt. Oli ihan kiinnostavaa silmäillä fantasiakirjallisuutta ennen kuin fantasiakirjallisuuden konventiot olivat urilleen asettuneita. Eipä minulla toisaalta ole mitään geneeristä kääpiö(tai haltia- (hyi))fantasiakirjallsuutta vastaankaan.