Siirry pääsisältöön

François Rabelais: Pantagruelin kolmas kirja

Renessanssin kirjallisuuden aarteisiin kuuluva Pantagruelin kolmas kirja on tuottanut niin riemua kuin hämmästystä aina ilmestymisestään saakka. Ylevää ja alhaista sekoittava komiikan mestariteos on tulvillaan estotonta elämäniloa, vapauttavaa naurua ja älyllistä leikittelyä.

Gargantua-jättiläisen poika Pantagruel ja hänen ystävänsä Panurge käyvät teoksessa niin karkeita räävittömyyksiä kuin teologista hiuksenhalkomista sisältävää väittelyä siitä, tulisiko Panurgen mennä naimisiin. Vastauksen etsiminen luo kehyksen värikkäille keskusteluille, loputtomille sanaleikeille ja ruumiintoimintojen ylistyksille, joiden ohella renessanssihumanisti Rabelais päihdyttää lukijansa myös laajalla sivistyneisyydellään.

Nyt ensimmäistä kertaa sumeksi ilmestyvän teoksen käännöksestä vastaa Ville Keynäs. Kirjan esipuheen on kirjoittanut Kuisma Korhonen.
Tämä jokseenkin yllättävällä tavalla nimetty Pantagruelin kolmas kirja (teknisestihän kyseessä on vasta toinen Pantagruelista kertova teos, Suuren Gargantuan hirmuinen elämähän kertoo Gargantuasta - tosin oikeastaan tämäkin kirja kertoo ensisijaisesti (ja etenkin pinnalta päin) Panurgesta) on melkoinen teos. Lisäksi se on toistaiseksi hupaisin lukemani Rabelaisin luomus - eikä vähiten mielestäni erittäin soljuvan ja sujuvan käännöksensä ansiosta.

Suupieleni olivat vääntyneet mutkalle siihen samaiseen suuntaan, mihin eräs sarvi vääntyy kirpun majoituttua korvaan kuikuillessani kirjaa kannesta kanteen. Erityisesti mieleeni olivat luvut ensimmäisestä viidenteenkymmenenteen toiseen, joskaan myöskään hra lääketieteen tohtorin laatima esipuhekaan ei ollut pöllömpi.

Voi vain kummastella, millaisien muusien avulla Rabelais on teoksensa tuottanut (oma epäilykseni on vasta Eurooppaan saapunut peruna-). Sen lisäksi, että sanailu on hyvin nokkelaa, se on taas kerran tulvillaan eurooppalaisen antiikin sivistystä; oman päänikin sisältämä samainen sivistys on siivitetty nousuun, kiitos Rabelaisin. Hiljattain tekemä ekskursioni (sanoisinko jopa aikamatkani) filosofian historiaan tuki tosin myös mukavasti teoksen filosofia-aiheisten viittausten huvittavuutta - Platonit ja Plutarkhosit avautuivat toisinaan ilman alaviitteiden suosiollista avustustakin. Antiikin proosaan tosin minun taas tulisi taatusti tutustua, eikä latinankaan hallitseminen tekisi Rabelaisista nauttimista varmastikaan vaikeammaksi.

Sermo datur cunctis, animi sapientia paucic (*), kuten Cato hyvin laittoi. Tätä viisautta noudattavat myös monet Panurgen avio-ongelmassa auttavat alojensa asiantuntijat, kuten erikoishullu (ym.) Triboulet: Jumaliste, jumalauta, umpihullu, varo munkkia, Buzançaisin säkkipilli. Kuten valikoimastani esimerkistänikin arvata saattaa, kirjan dialogi on melkoista tykitystä.

Eikä teoksen tiukassa sanailussa toiseksi jää myöskään veli Johannes: Hän on kuuro. Hän ei kuule mitään mitä sanot, senkin homepalli.

Siinäpä on viisaita ja ajatuksia herättäviä sanoja varmasti meille kaikille.


(*) Puhekyky on annettu kaikille, viisaus vain harvoille. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

François Rabelais: Pantagruelin neljäs kirja, jossa kerrotaan kelpo Pantagruelin sankarillisista teoista ja puheista

Renessanssin elämäniloa ja vapauttavaa naurua: kuningas Pantagruel ja hänen ystävänsä Panurge kumppaneineen lähtevät unohtumattomalle löytöretkelle. "Mutta yskikää nyt kunnolla, jotta saisitte vankan terveyden, juokaa kolme tuopillista ja höristäkää korvianne, niin saatte kuulla ihmeellisiä tarinoita hyvästä ja kelpo Pantagruelista." Pantagruelin neljäs kirja ilmestyy nyt ensimmäistä kertaa suomeksi Ville Keynäsin suomennoksena. Ollaksemme tarkkoja, tämä teos ilmestyi 2014 ensimmäistä kertaa ylipäätään suomennettuna - mitään Ville Keynäsiltä pois ottamatta - ja onhan käännöksen laatu niin kouriintuntuvan erinomainen, että tuhat miljoonaa saatanaa minut perisiköön, ellen tätä suosittelisi. Liekö sitten syynä runsas Erasmus Rotterdamilaisen käyttö lähteenä vaiko sitten jokin muu, mutta mielestäni tämä neljäs teos ei kokonaisuudessaan aivan yltänyt aiempien Rabelaisin teosten tasolle. Suurelta osin asialla on varmasti tekemistä sen kanssa, että matkajuonesta (etteikö jopa

Hermann Hesse: Siddhartha

Tämä "intialainen runoelma" kertoo brahmaanipapin pojasta, joka lähtee kotoa elääkseen oman kohtalonsa. Hän liittyy munkkijärjestöön, seuraa jaloa Buddhaa, mutta hylkää sitten opit ja opettajat ja vaeltaa yksin etsimään minuuttan. Hänen tiensä vie suureen kauppiastaloon ja kauniin kurtisaanin syliin, eikä hän kieltäydy yhdestäkään ilosta eikä tuskasta. Hän elää rahaa ja tavaraa himoitsevien laspi-ihmisten keskuudessa, hänestä tulee rikas ja hän joutuu aisti-ilojen ja pelinhimon valtaan. Viimeinen [sic] hän pakenee turruttavan nautinnon kaupungista ja löytää rauhan asetuttuaan erakoksi intialaisen joen varrelle. Kuten takakansitekstikin paljastaa, Hesselle sopivaan tapaan jälleen ollaan etsimässä itseään. Etsintä onkin mitä lyyrisimmin esitetty ja jälleen hessemäiseen tapaan hieman saa raapimaan päätään - mikä on totta ja mikä ei? Vaikka kertomus ja kerronta ovatkin kovin kauniita, en ole jostain syystä tätä kirjaa koskaan kovin omakseni kokenut. Jotenkaan en onnistu sukelt

Honoré de Balzac: Leikkisiä tarinoita jotka on Touranen luostareista koonnut ja julkisuuteen toimittanut herra de Balzac pantagruelistien eikä kenenkään muun hauskutukseksi

Koska miellän itseni (ainakin riittävän) pantagruelistiksi, koin oikeudekseni tulla tämän Tekijän silloisen pääteoksensa hauskuttamaksi. Siispä tartuin teokseen ahnain sormin: kuten ahnaat sormet nyt saattavat tarttua sanalla sanoen johonkin puolipalloa muistuttavaan pehmyeeseen - väriltään kuin enkelin siipiin. Siispä pakenin Pariisin pölyisiä verrattain siveellisten rouvien tallaamia katuja uuden rakastajattareni kanssa Tourainen luostareiden mukaviin varjoihin. Pakomatkallamme kohtasimme (erinomaisen ilahduttavasti) niin mestari Rabelaisin kuin myös monta surullista ja onnetonta elämänkohtaloa - ensisijaisesti aisankannattajia. Ja irstailua ja rietastelua. Tämän vajaaksi jääneen kymmenen tarinakymmenikön toinen kymmenikkö nousi erityisesti suosiooni ja polvistuinkin usein niiden pariin vieno hymy huulillani aivan kuten mukki laskeutuu pyhäinjäännöslippaan ääreen; enkä nyt (Luoja paratkoon!) puhu Turpenayn Amadorista. Hauskaa viihdykettä olivat myös Tekijän kunkin kymmenikön pro-