Renessanssin kirjallisuuden aarteisiin kuuluva Pantagruelin kolmas kirja on tuottanut niin riemua kuin hämmästystä aina ilmestymisestään saakka. Ylevää ja alhaista sekoittava komiikan mestariteos on tulvillaan estotonta elämäniloa, vapauttavaa naurua ja älyllistä leikittelyä.Tämä jokseenkin yllättävällä tavalla nimetty Pantagruelin kolmas kirja (teknisestihän kyseessä on vasta toinen Pantagruelista kertova teos, Suuren Gargantuan hirmuinen elämähän kertoo Gargantuasta - tosin oikeastaan tämäkin kirja kertoo ensisijaisesti (ja etenkin pinnalta päin) Panurgesta) on melkoinen teos. Lisäksi se on toistaiseksi hupaisin lukemani Rabelaisin luomus - eikä vähiten mielestäni erittäin soljuvan ja sujuvan käännöksensä ansiosta.
Gargantua-jättiläisen poika Pantagruel ja hänen ystävänsä Panurge käyvät teoksessa niin karkeita räävittömyyksiä kuin teologista hiuksenhalkomista sisältävää väittelyä siitä, tulisiko Panurgen mennä naimisiin. Vastauksen etsiminen luo kehyksen värikkäille keskusteluille, loputtomille sanaleikeille ja ruumiintoimintojen ylistyksille, joiden ohella renessanssihumanisti Rabelais päihdyttää lukijansa myös laajalla sivistyneisyydellään.
Nyt ensimmäistä kertaa sumeksi ilmestyvän teoksen käännöksestä vastaa Ville Keynäs. Kirjan esipuheen on kirjoittanut Kuisma Korhonen.
Suupieleni olivat vääntyneet mutkalle siihen samaiseen suuntaan, mihin eräs sarvi vääntyy kirpun majoituttua korvaan kuikuillessani kirjaa kannesta kanteen. Erityisesti mieleeni olivat luvut ensimmäisestä viidenteenkymmenenteen toiseen, joskaan myöskään hra lääketieteen tohtorin laatima esipuhekaan ei ollut pöllömpi.
Voi vain kummastella, millaisien muusien avulla Rabelais on teoksensa tuottanut (oma epäilykseni on vasta Eurooppaan saapunut peruna-). Sen lisäksi, että sanailu on hyvin nokkelaa, se on taas kerran tulvillaan eurooppalaisen antiikin sivistystä; oman päänikin sisältämä samainen sivistys on siivitetty nousuun, kiitos Rabelaisin. Hiljattain tekemä ekskursioni (sanoisinko jopa aikamatkani) filosofian historiaan tuki tosin myös mukavasti teoksen filosofia-aiheisten viittausten huvittavuutta - Platonit ja Plutarkhosit avautuivat toisinaan ilman alaviitteiden suosiollista avustustakin. Antiikin proosaan tosin minun taas tulisi taatusti tutustua, eikä latinankaan hallitseminen tekisi Rabelaisista nauttimista varmastikaan vaikeammaksi.
Sermo datur cunctis, animi sapientia paucic (*), kuten Cato hyvin laittoi. Tätä viisautta noudattavat myös monet Panurgen avio-ongelmassa auttavat alojensa asiantuntijat, kuten erikoishullu (ym.) Triboulet: Jumaliste, jumalauta, umpihullu, varo munkkia, Buzançaisin säkkipilli. Kuten valikoimastani esimerkistänikin arvata saattaa, kirjan dialogi on melkoista tykitystä.
Eikä teoksen tiukassa sanailussa toiseksi jää myöskään veli Johannes: Hän on kuuro. Hän ei kuule mitään mitä sanot, senkin homepalli.
Siinäpä on viisaita ja ajatuksia herättäviä sanoja varmasti meille kaikille.
(*) Puhekyky on annettu kaikille, viisaus vain harvoille.
Kommentit
Lähetä kommentti