Leo Tolstoi: Ylösnousemus

Ylösnousemus on viimeisin Tolstoin suurista romaaneista. Ilmestyessään ensimmäisen kerran vuonna 1899 teos herätti suurta ihastusta. Anna Kareninan ilmestymisestä oli kulunut neljännesvuosisata, ja luultiin, että Tolstoi ei enää kykenisi luomaan suurta taideteosta. Ylösnousemus oli kuitenkin romaani, joka voitiin nostaa Sodan ja rauhan sekä Anna Kareninan rinnalle. Syvää katumusta tuntevan Nehljudovin ja Katjusan tarina on kirjailijan elämänfilosofian summa ja samalla ankaraa kritiikkiä aikansa yhteiskuntaa kohtaan.

Maailmankirjallisuuden historiasta tuskin löytyy toista kirjailijaa, joka olisi niin avoimesti paljastanut koko sielunsa ja kaikki elämänsä yksityiskohdat. Ylösnousemus on klassikko, joka ansaitsee tulla luetuksi yhä uudelleen.

Kuin huomaamatta olen täten lukenut Tolstoin merkittävimpinä pidetyn teoskolmikon. Eikä tämä operaatio (hah) vienyt aikaa kuin kuutisen vuotta. Jo ensimmäisenä lukemani Sota ja rauha teki minuun suuren vaikutuksen ja taatusti vaikutti ihmiskäsitykseenikin sekä eittämättä vahvisti pasifistista (tai tuolloin vähintään non-militaristista) maailmankatsomustani. Osasin tuolloinkin jo jotain edellä mainitun suuntaista Tolstoilta odottaa, olinhan tietoinen hänen anarkokristillisestä vakaumuksestaan

Anarkoa Tolstoilla riitti Anna Kareninasta vielä tähän Ylösnousemukseenkin, joskin tässä kristillisyys oli myös (ainakin tämänhetkisen muisti- ja tulkintatilani perusteella) kolmikon kirjoista väkeviten estraadilla - mutta kyllä valtio-, väkivalta- ja esivaltakritiikkiäkin riitti mieltymysteni täyttämiseen. Vaikka ei itseäni herran (tahi Herran) karitsaksi laskekaan ja mielestäni tavallaan teoriatasolla anarkismin ja kirstinuskon yhteensovittaminen on hupsu pyrkimys, täytyy todeta, että Tolstoi Ylösnousemuksessa suoriutuu synteesistä miltei moitteitta (eikä vähiten siksi, että suhtautuu em. ongelmaan sen [ainakin nähdäkseni useimmiten] huomioiden). Mutta se uskonnosta.

Mielestäni tämä teos oli oikein miellyttävällä tavalla rytmitetty - etenkin pidin l o p u t t o m a n mittaisen tuntuisesta (ja näin sen absurdiutta sopivasti korostavasta) oikeussalitoiminnasta kirjan alkupuolella. Loppua kohden taas ajallinen (& matkallinen) eteneminen lähti sopivalla tavalla kiihtymään (kuten myös henkinen täyttymys - hah, palattiinhan tässä vielä uskontoon). Liekö ratkaisun toimivuuden taustalla populaarimusiikissakin usein tapahtuma vähä vähältä temmon yltyminen?

Teoksen päähenkiön uskonnollista ja erityisesti yhteiskunnallista (uudelleen)heräämistä - matkaa - oli erinomaisen kiehtovaa ja koskettavaakin seurata. Yltäkylläisyydessä (ja sotavoimissa) itsensä kyllästänyt ja näin yläluokan suoranaisesssa yököttävän tarpeettomuuden saastassa nautinnollisesti marinoidun ja syntyperänsä perusteella etuoikeuksiaan nauttivan päähenkilön luopumisen tuskan ja nautinnon ristiriita esitetettiin hyvin uskottavassa valossa.

Loppuratkaisusta mainittavaa on, että se oli mielestäni myös erittäin tyylikäs (teoksen loppu oli päähenkilön elämälle uusi alku), joskaan en aattellisesti tietenkään voinut allekirjoittaa Matteuksen evankeliumista (ja Vuorisaarnan mahdollisesta, mutta ainakin pinttyneestä virhetulkinnasta erityisesti) johdettua perustelua vankila- ja oikeuslaitoksen mielettömyydelle ja suoranaiselle ihmisvastaisuudelle. Niin sanoakseni vaikka johtopäätökseen suhtaudunkin hyvin myötämielisesti, premissit olivat mielestäni hieman Tolstoilla vinossa. Maan omistamisen ongelmat taas oli jo premissienkin puolesta helpompia allekirjoittaneen allekirjoittaa, vaikka tätä näkökantaa vastaan kirjassa yrittivätkin muutamat hahmot (jopa hieman hupsusti) argumentoida (kuten suoranaisen ryöstön kohteena olleet päähenkilön alaiset huiputusta ja muutosta pelänneet talonpojat sekä luokkaetuoikeuksiensa sokaisemat henkilöt).

Erinomaisen miellyttävä lukukokemus tämä teos siis oli (vaikka Sota ja rauha taitaa Tolstoi-suosikkini edelleen olla - tarvinnee uusintaluvun joskus). Ylitsepursuavasta kristillisestä kuvastostaan huolimatta Ylösnousemus ei tuntunut (kuten ennalta pelkäsin) fantasiakirjalta: vaikka Tolstoin tavoin(?) kirjan päähenkilöt tunsivat Jumalan (iso jii oikeinkirjoituksellisista syistä) läsnäolon, Jumala ei Tolstoin 1800-luvun lopun Venäjällä ollut aktiivisena toimijana ja piti näin tapahtumat helposti uskottavina ja rationaalisesti (sekä emotionaalisesti) hyväksyttävinä.