Siirry pääsisältöön

Leo Tolstoi: Ylösnousemus

Ylösnousemus on viimeisin Tolstoin suurista romaaneista. Ilmestyessään ensimmäisen kerran vuonna 1899 teos herätti suurta ihastusta. Anna Kareninan ilmestymisestä oli kulunut neljännesvuosisata, ja luultiin, että Tolstoi ei enää kykenisi luomaan suurta taideteosta. Ylösnousemus oli kuitenkin romaani, joka voitiin nostaa Sodan ja rauhan sekä Anna Kareninan rinnalle. Syvää katumusta tuntevan Nehljudovin ja Katjusan tarina on kirjailijan elämänfilosofian summa ja samalla ankaraa kritiikkiä aikansa yhteiskuntaa kohtaan.

Maailmankirjallisuuden historiasta tuskin löytyy toista kirjailijaa, joka olisi niin avoimesti paljastanut koko sielunsa ja kaikki elämänsä yksityiskohdat. Ylösnousemus on klassikko, joka ansaitsee tulla luetuksi yhä uudelleen.
Kuin huomaamatta olen täten lukenut Tolstoin merkittävimpinä pidetyn teoskolmikon. Eikä tämä operaatio (hah) vienyt aikaa kuin kuutisen vuotta. Jo ensimmäisenä lukemani Sota ja rauha teki minuun suuren vaikutuksen ja taatusti vaikutti ihmiskäsitykseenikin sekä eittämättä vahvisti pasifistista (tai tuolloin vähintään non-militaristista) maailmankatsomustani. Osasin tuolloinkin jo jotain edellä mainitun suuntaista Tolstoilta odottaa, olinhan tietoinen hänen anarkokristillisestä vakaumuksestaan

Anarkoa Tolstoilla riitti Anna Kareninasta vielä tähän Ylösnousemukseenkin, joskin tässä kristillisyys oli myös (ainakin tämänhetkisen muisti- ja tulkintatilani perusteella) kolmikon kirjoista väkeviten estraadilla - mutta kyllä valtio-, väkivalta- ja esivaltakritiikkiäkin riitti mieltymysteni täyttämiseen. Vaikka ei itseäni herran (tahi Herran) karitsaksi laskekaan ja mielestäni tavallaan teoriatasolla anarkismin ja kirstinuskon yhteensovittaminen on hupsu pyrkimys, täytyy todeta, että Tolstoi Ylösnousemuksessa suoriutuu synteesistä miltei moitteitta (eikä vähiten siksi, että suhtautuu em. ongelmaan sen [ainakin nähdäkseni useimmiten] huomioiden). Mutta se uskonnosta.

Mielestäni tämä teos oli oikein miellyttävällä tavalla rytmitetty - etenkin pidin l o p u t t o m a n mittaisen tuntuisesta (ja näin sen absurdiutta sopivasti korostavasta) oikeussalitoiminnasta kirjan alkupuolella. Loppua kohden taas ajallinen (& matkallinen) eteneminen lähti sopivalla tavalla kiihtymään (kuten myös henkinen täyttymys - hah, palattiinhan tässä vielä uskontoon). Liekö ratkaisun toimivuuden taustalla populaarimusiikissakin usein tapahtuma vähä vähältä temmon yltyminen?

Teoksen päähenkiön uskonnollista ja erityisesti yhteiskunnallista (uudelleen)heräämistä - matkaa - oli erinomaisen kiehtovaa ja koskettavaakin seurata. Yltäkylläisyydessä (ja sotavoimissa) itsensä kyllästänyt ja näin yläluokan suoranaisesssa yököttävän tarpeettomuuden saastassa nautinnollisesti marinoidun ja syntyperänsä perusteella etuoikeuksiaan nauttivan päähenkilön luopumisen tuskan ja nautinnon ristiriita esitetettiin hyvin uskottavassa valossa.

Loppuratkaisusta mainittavaa on, että se oli mielestäni myös erittäin tyylikäs (teoksen loppu oli päähenkilön elämälle uusi alku), joskaan en aattellisesti tietenkään voinut allekirjoittaa Matteuksen evankeliumista (ja Vuorisaarnan mahdollisesta, mutta ainakin pinttyneestä virhetulkinnasta erityisesti) johdettua perustelua vankila- ja oikeuslaitoksen mielettömyydelle ja suoranaiselle ihmisvastaisuudelle. Niin sanoakseni vaikka johtopäätökseen suhtaudunkin hyvin myötämielisesti, premissit olivat mielestäni hieman Tolstoilla vinossa. Maan omistamisen ongelmat taas oli jo premissienkin puolesta helpompia allekirjoittaneen allekirjoittaa, vaikka tätä näkökantaa vastaan kirjassa yrittivätkin muutamat hahmot (jopa hieman hupsusti) argumentoida (kuten suoranaisen ryöstön kohteena olleet päähenkilön alaiset huiputusta ja muutosta pelänneet talonpojat sekä luokkaetuoikeuksiensa sokaisemat henkilöt).

Erinomaisen miellyttävä lukukokemus tämä teos siis oli (vaikka Sota ja rauha taitaa Tolstoi-suosikkini edelleen olla - tarvinnee uusintaluvun joskus). Ylitsepursuavasta kristillisestä kuvastostaan huolimatta Ylösnousemus ei tuntunut (kuten ennalta pelkäsin) fantasiakirjalta: vaikka Tolstoin tavoin(?) kirjan päähenkilöt tunsivat Jumalan (iso jii oikeinkirjoituksellisista syistä) läsnäolon, Jumala ei Tolstoin 1800-luvun lopun Venäjällä ollut aktiivisena toimijana ja piti näin tapahtumat helposti uskottavina ja rationaalisesti (sekä emotionaalisesti) hyväksyttävinä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

François Rabelais: Pantagruelin neljäs kirja, jossa kerrotaan kelpo Pantagruelin sankarillisista teoista ja puheista

Renessanssin elämäniloa ja vapauttavaa naurua: kuningas Pantagruel ja hänen ystävänsä Panurge kumppaneineen lähtevät unohtumattomalle löytöretkelle. "Mutta yskikää nyt kunnolla, jotta saisitte vankan terveyden, juokaa kolme tuopillista ja höristäkää korvianne, niin saatte kuulla ihmeellisiä tarinoita hyvästä ja kelpo Pantagruelista." Pantagruelin neljäs kirja ilmestyy nyt ensimmäistä kertaa suomeksi Ville Keynäsin suomennoksena. Ollaksemme tarkkoja, tämä teos ilmestyi 2014 ensimmäistä kertaa ylipäätään suomennettuna - mitään Ville Keynäsiltä pois ottamatta - ja onhan käännöksen laatu niin kouriintuntuvan erinomainen, että tuhat miljoonaa saatanaa minut perisiköön, ellen tätä suosittelisi. Liekö sitten syynä runsas Erasmus Rotterdamilaisen käyttö lähteenä vaiko sitten jokin muu, mutta mielestäni tämä neljäs teos ei kokonaisuudessaan aivan yltänyt aiempien Rabelaisin teosten tasolle. Suurelta osin asialla on varmasti tekemistä sen kanssa, että matkajuonesta (etteikö jopa

Lawrence Sterne: Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet

1700-luvun modernein romaaniklassikko! Laurence Sterne (1713-68) on Englannin kirjallisuushistorian omaperäisimpiä kirjailijoita, tyylilajista toiseen siirtyilevä satiirikko, joka on kahden- ja puolensadan vuoden ajan hykerryttänyt lukijoitaan. Sternen pääteos on vuosina 1759-67 ilmestynyt Tristram Shandy, yksi romaanitaiteen suurimmista teoksista. Romaanin tapahtumat etenevät katkelmallisesti ja ajassa poukkoillen: Sternen mestariteosta ei ole turhaan kutsuttu silmänkantamattomaksi poikkeamien järjestelmäksi ja sellaisena verrattu James Joycen Odysseukseen. Jos Tristram Shandy Schopenhauerin kaltaiselle nerollekin maittoi ja inspiroi jopa Karl Marxin fiktiotuotantoa, oli se kaiketi minulle huvitusta tuova. Ja toiko se? Arvon rouva, maltahan hieman. Pitkäksi prosessiksi — mikäli näin groteskia ilmausta lukemisesta suodaan käytettävän — nuoren herra Shandyn mielipiteisiin — joskin suureen osaan pääsivät myös niin hänen isänsä aatteet kuin myös setänsä, joka niin valitettavalla