Siirry pääsisältöön

Lawrence Sterne: Tristram Shandy - elämä ja mielipiteet

1700-luvun modernein romaaniklassikko!

Laurence Sterne (1713-68) on Englannin kirjallisuushistorian omaperäisimpiä kirjailijoita, tyylilajista toiseen siirtyilevä satiirikko, joka on kahden- ja puolensadan vuoden ajan hykerryttänyt lukijoitaan. Sternen pääteos on vuosina 1759-67 ilmestynyt Tristram Shandy, yksi romaanitaiteen suurimmista teoksista. Romaanin tapahtumat etenevät katkelmallisesti ja ajassa poukkoillen: Sternen mestariteosta ei ole turhaan kutsuttu silmänkantamattomaksi poikkeamien järjestelmäksi ja sellaisena verrattu James Joycen Odysseukseen.
Jos Tristram Shandy Schopenhauerin kaltaiselle nerollekin maittoi ja inspiroi jopa Karl Marxin fiktiotuotantoa, oli se kaiketi minulle huvitusta tuova. Ja toiko se? Arvon rouva, maltahan hieman.

Pitkäksi prosessiksi mikäli näin groteskia ilmausta lukemisesta suodaan käytettävän — nuoren herra Shandyn mielipiteisiin — joskin suureen osaan pääsivät myös niin hänen isänsä aatteet kuin myös setänsä, joka niin valitettavalla tavalla sai vamman nivusiinsa, joskin on hyvä mainita, että kyseessä ei missään nimessä ole samanhenkinen vamma kuin minkälaisen nuori Tristram sai jalkovälinsä — asialla lienee tekemistä synnytyksessä aiheutuneen epäonnisen nänävamman kanssa seudulle — Wadmanin leskelle onneksi kentis — oli erinomaisen miellyttävää tutustua; Tristram parka — olihan hänen elämänsä epäonnea täynnä jo ennen haastavaa syntymäänsä.

Harmillisesti — kuten arvata saattaa — suuri määrä varmasti mitä nerokkaimpia ja ovelmimpia viittauksia suhisi ohi korvieni kuin mielikuvituksen luodit moninaisissa arvon herra Tobyn simuloimissa piirityksissä. Aiemman lukemistoni ansiosta onneksi huomasin — ilokseni — suuren määrän nenäkkäitäkin viittauksia mestari Rabelaisin tuotantoon; mahtuipa mukaan myös kokonainen luvun mittainen laina! Tulevaisuudessa lienee välttämätöntä myös tutustua Cervantesin Don Quijoteen — teos kun ponnahtelee vastaan ainavan yhtenäään lukemissani kirjoissa.

Tämän pidemmittä puheitta arvon herra — siis jätän tämän kirjoituksen, ja siirryn kohti uusia haasteita yhtä kokemusta rikkaanpana.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

François Rabelais: Pantagruelin neljäs kirja, jossa kerrotaan kelpo Pantagruelin sankarillisista teoista ja puheista

Renessanssin elämäniloa ja vapauttavaa naurua: kuningas Pantagruel ja hänen ystävänsä Panurge kumppaneineen lähtevät unohtumattomalle löytöretkelle. "Mutta yskikää nyt kunnolla, jotta saisitte vankan terveyden, juokaa kolme tuopillista ja höristäkää korvianne, niin saatte kuulla ihmeellisiä tarinoita hyvästä ja kelpo Pantagruelista." Pantagruelin neljäs kirja ilmestyy nyt ensimmäistä kertaa suomeksi Ville Keynäsin suomennoksena. Ollaksemme tarkkoja, tämä teos ilmestyi 2014 ensimmäistä kertaa ylipäätään suomennettuna - mitään Ville Keynäsiltä pois ottamatta - ja onhan käännöksen laatu niin kouriintuntuvan erinomainen, että tuhat miljoonaa saatanaa minut perisiköön, ellen tätä suosittelisi. Liekö sitten syynä runsas Erasmus Rotterdamilaisen käyttö lähteenä vaiko sitten jokin muu, mutta mielestäni tämä neljäs teos ei kokonaisuudessaan aivan yltänyt aiempien Rabelaisin teosten tasolle. Suurelta osin asialla on varmasti tekemistä sen kanssa, että matkajuonesta (etteikö jopa

Hermann Hesse: Siddhartha

Tämä "intialainen runoelma" kertoo brahmaanipapin pojasta, joka lähtee kotoa elääkseen oman kohtalonsa. Hän liittyy munkkijärjestöön, seuraa jaloa Buddhaa, mutta hylkää sitten opit ja opettajat ja vaeltaa yksin etsimään minuuttan. Hänen tiensä vie suureen kauppiastaloon ja kauniin kurtisaanin syliin, eikä hän kieltäydy yhdestäkään ilosta eikä tuskasta. Hän elää rahaa ja tavaraa himoitsevien laspi-ihmisten keskuudessa, hänestä tulee rikas ja hän joutuu aisti-ilojen ja pelinhimon valtaan. Viimeinen [sic] hän pakenee turruttavan nautinnon kaupungista ja löytää rauhan asetuttuaan erakoksi intialaisen joen varrelle. Kuten takakansitekstikin paljastaa, Hesselle sopivaan tapaan jälleen ollaan etsimässä itseään. Etsintä onkin mitä lyyrisimmin esitetty ja jälleen hessemäiseen tapaan hieman saa raapimaan päätään - mikä on totta ja mikä ei? Vaikka kertomus ja kerronta ovatkin kovin kauniita, en ole jostain syystä tätä kirjaa koskaan kovin omakseni kokenut. Jotenkaan en onnistu sukelt

Honoré de Balzac: Leikkisiä tarinoita jotka on Touranen luostareista koonnut ja julkisuuteen toimittanut herra de Balzac pantagruelistien eikä kenenkään muun hauskutukseksi

Koska miellän itseni (ainakin riittävän) pantagruelistiksi, koin oikeudekseni tulla tämän Tekijän silloisen pääteoksensa hauskuttamaksi. Siispä tartuin teokseen ahnain sormin: kuten ahnaat sormet nyt saattavat tarttua sanalla sanoen johonkin puolipalloa muistuttavaan pehmyeeseen - väriltään kuin enkelin siipiin. Siispä pakenin Pariisin pölyisiä verrattain siveellisten rouvien tallaamia katuja uuden rakastajattareni kanssa Tourainen luostareiden mukaviin varjoihin. Pakomatkallamme kohtasimme (erinomaisen ilahduttavasti) niin mestari Rabelaisin kuin myös monta surullista ja onnetonta elämänkohtaloa - ensisijaisesti aisankannattajia. Ja irstailua ja rietastelua. Tämän vajaaksi jääneen kymmenen tarinakymmenikön toinen kymmenikkö nousi erityisesti suosiooni ja polvistuinkin usein niiden pariin vieno hymy huulillani aivan kuten mukki laskeutuu pyhäinjäännöslippaan ääreen; enkä nyt (Luoja paratkoon!) puhu Turpenayn Amadorista. Hauskaa viihdykettä olivat myös Tekijän kunkin kymmenikön pro-