Tämä "intialainen runoelma" kertoo brahmaanipapin pojasta, joka lähtee kotoa elääkseen oman kohtalonsa. Hän liittyy munkkijärjestöön, seuraa jaloa Buddhaa, mutta hylkää sitten opit ja opettajat ja vaeltaa yksin etsimään minuuttan. Hänen tiensä vie suureen kauppiastaloon ja kauniin kurtisaanin syliin, eikä hän kieltäydy yhdestäkään ilosta eikä tuskasta. Hän elää rahaa ja tavaraa himoitsevien laspi-ihmisten keskuudessa, hänestä tulee rikas ja hän joutuu aisti-ilojen ja pelinhimon valtaan. Viimeinen [sic] hän pakenee turruttavan nautinnon kaupungista ja löytää rauhan asetuttuaan erakoksi intialaisen joen varrelle.
Kuten takakansitekstikin paljastaa, Hesselle sopivaan tapaan jälleen ollaan etsimässä itseään. Etsintä onkin mitä lyyrisimmin esitetty ja jälleen hessemäiseen tapaan hieman saa raapimaan päätään - mikä on totta ja mikä ei? Vaikka kertomus ja kerronta ovatkin kovin kauniita, en ole jostain syystä tätä kirjaa koskaan kovin omakseni kokenut. Jotenkaan en onnistu sukeltamaan aivan niin syvälle jokeen, kuin tahtoisin.
Pidän kyllä, miten teos tempoilee intialaisen uskonnollisuuden tematiikan tuoksinassa ja kipuilu kovan kohtalon (kuka kukin on ja miten elää oikein) kukkulalla käy kivasti. Mutta jokeen en vain onnistu tarttumaan. Tosin joki kyllä ottaa kenet haluaa. Tai Om. Tai ei tarkalleen ottaen ota, vaan pikemmin antaa.
Siddhartha on jokseenkin minua lukijana etäännyttävä hahmo toisin kuin vaikkapa Hesseltä ensimmäisenä lukemani teoksen, Arosuden, päähenkilö. Lyyrisellä tyylillä on asiassa varmasti omat näppinsä pelissä, mutta toiset näpit on itse Siddharthalla. Ehkä imartelen itseäni liiaksi, jos totean, etten täysin kykene ymmärtämään teoksen alkupuolen Siddharthan hieman ylimielistä ja "kaikkivoipaa" (huomaathan lainausmerkit!) olemusta. Etenkin kun tätä peilataan kurjaan Govindaan (aina askeleen tai useamman perässä) ja ylevään Gotamaan (samalla tiellä, mutta eri tiellä). Tai kyllähän minä sen tavallaan ymmärrän, ja mahtavuus luokin kovaa kontrastia lopun Siddharthalle - ongelma tarkalleen lienee se, etten ymmärrä, miten alun Siddhartha on niin kovin varma ja hieno. Kenties kyseessä on nuoruuden naiivius - itsehän olen nuori ja naiivi edelleen, mutten usko itsestäni aivan yhtä suuria.
Vaikkei Siddhartha olekaan rakkainta Hesseäni, se silti on vangitsevaa luettavaa näin toisenkin kerran jälkeen. Olisin varsinainen heittiö, jos tässä yhteydessä jättäisin mainitsematta teoksen inspiroiman toisen teoksen Yes-yhtyeen Close to the Edge -albumin nimikkokappaleineen. Kuuntele se, tai et tiedä länsimaisen populaarimusiikin huippuhetkistä mitään.
Kommentit
Lähetä kommentti