Laiskan lukijan lätinöitä

Rikkoisin valani, jos kiistäisin Hessen aseman suosikkikirjailijanani. Tämä on sikäli hieman oudoksuttavaa, että olen henkis-uskonnollisesti varsin eri taajuudelle virittäytynyt kuin Hesse. Siltikin Hessen teoksissa yksi minut vangitsevimmista seikoista on juurikin henkisen elämän kuvaaminen - Hessemäisellä itämaisahtevalla otteella tietenkin. Tämän suosikkiaseman johdosta pyrinkin vuosien tai vuosikymmenten mittaan jokaisesta Hessen teoksesta tänne kirjapäiväkirjaani jokaisesta teoksesta lausumaan sanasen. Entuudestaan olen lukenut Hesseltä lukemattomia teoksia, mutta blogiani varten aion käydä kaikki järjestelmällisesti läpi - olin ne lukenut eli en. Tämä omalla mittapuullani ahmimani (lyhyt) teos imaisi minut mukaan juurikin aivan huikaisevalla henkisen tai metafyysillisen käsittelyllään. Harva kirjailija onnistuu luomaan mieleeni Hessen tavoin mielikuvia tahi kokemuksia (oikeammin kokemuksien tuntemuksia) ja tämänkin kirjan tapauksessa kyseiset mielikuvat ja kokemukset olivat var...

Koska miellän itseni (ainakin riittävän) pantagruelistiksi, koin oikeudekseni tulla tämän Tekijän silloisen pääteoksensa hauskuttamaksi. Siispä tartuin teokseen ahnain sormin: kuten ahnaat sormet nyt saattavat tarttua sanalla sanoen johonkin puolipalloa muistuttavaan pehmyeeseen - väriltään kuin enkelin siipiin. Siispä pakenin Pariisin pölyisiä verrattain siveellisten rouvien tallaamia katuja uuden rakastajattareni kanssa Tourainen luostareiden mukaviin varjoihin. Pakomatkallamme kohtasimme (erinomaisen ilahduttavasti) niin mestari Rabelaisin kuin myös monta surullista ja onnetonta elämänkohtaloa - ensisijaisesti aisankannattajia. Ja irstailua ja rietastelua. Tämän vajaaksi jääneen kymmenen tarinakymmenikön toinen kymmenikkö nousi erityisesti suosiooni ja polvistuinkin usein niiden pariin vieno hymy huulillani aivan kuten mukki laskeutuu pyhäinjäännöslippaan ääreen; enkä nyt (Luoja paratkoon!) puhu Turpenayn Amadorista. Hauskaa viihdykettä olivat myös Tekijän kunkin kymmenikön pro-...

Kun Rabelais'tä nyt vihdoinkin julkaistaan suomeksi, kirjallisuutemme saa arvokkaan ja kaivatun lisän maailmankirjallisuuden kantateoksista, sillä Rabelais on "Ranskan kirjallisuuden kantavimpia nimiä - kokonaisen, uuden ajanjakson aloittaja", kuten Anna-Maria Tallgren sanoo 'Ranskan kirjallisuuden kultaisessa kirjassa'. Nykyaikana (blog. huom 1945) saattaa pitää Rabelais'tä raakana, jotkut ehkä rivonaki, mutta hän oli vain aikansa lapsi. Hänen kirjallisuushistoriallinen arvonsa on kiistämätön. - Anna-Maria Tallgren jatkaa mm.: "Rabelais oli renessanssinero ja samalla renessanssihengen kaikkein tyypillisimpiä inkarnaatioita. Juuri se vitaliteetti ja huumori, joka Rabelais'ssä on olennainen piirre, on tarttunut hänen ihmisiinsä. He ovat renessanssiajan kasvatteja, kuten heidän luojansakin, sen ajan, jolloin elämää ja sen kaikkia muotoja, kauniita ja rumia, on rakestettu intohimoisemmin kuin milloinkaan. Miltei yllättyneenä seuraa ainakin ensikert...

En tietääkseni ole erityisen omistautunut teatteriviihteen katsoja tahi lukija. Luin kuitenkin tämän näytelmän ja uskoakseni pidin siitä. Meno oli murheellista, mutta samalla pilvien välistä pilkotti kenties hentoinen valonsäde, joka kirvoitti hymyn kyynelteni kostuttamille huulilleni. Ilmeisesti Beckett on erinomaisen tunnettu aivan synkästä tuotannostaan, joskin tämä Godota odottaessa (mieleni kieli taipuu aivan solmuun kun edes moista nimeä maistelen ääneti) on keveämpi tapaus hänen tuotannossaan - mitä ilmeisimmin varsin absurdin menon vuoksi. "Koska absurdismi maittaa, ei omituisuus haittaa", sanoi muuan viisas nainen aikoinaan. . . . -Hmm... (Murahdelleen äreästi.) -Aivan!  (Oivalluksen iloa säteillen.) -Kyseessä olinkin minä. (Poistuen samalla näyttöpäätteeltä kainosti hymyilleen.)

Bilbo Reppuli on hobitti, kääpiötäkin pienempi olento. Hän rakastaa mukavaa elämää ja hyvää ruokaa ja inhoaa kaikenmoisia seikkailuja. Bilbon rauha häiriintyy, kun hänen luokseen saapuvat taikuri Gandalf ja kolmetoista kääpiötä. He ovat lähdössä etsimään aarretta, joka on muinoin kuulunut kääpiöille ja jota nyt vartioi hirmuinen lohikäärme. Ennen kuin Bilbo aavistaakaan, hän on mukana matkalla vaarallisille vuorille, kohti huikeita seikkailuja. Hobitti eli Sinne ja takaisin on itsenäinen alkuosa Taru Sormusten Herrasta -teossarjalle, rikas ja runsas seikkailutarina, joka kuuluu satukirjallisuuden klassikoihin. Kuvitus on Tolkienin omaa käsialaa. .atseskoet- nisiakat aj ennis ile ittiboH inanirut neekläj ninoilliramliS itsesiorepakat nisrav äpässäT Nyt kun on menty sinne, tullaanpa takaisin. Koska kirjasta, kuten Tolkienin tuotannosta ylipäätään on paljon peistä taitettu ja kynänkärkeä kyhnytetty vasten paperia jos toistakin, pysyn itse tiiviisti kasassa ja heitän huolettomas...

Pantagruel, Dipsodien kuningas on hilpeän hyväntuulinen veijariromaani Pantagruel-jättiläisestä ja hänen kumppaneistaan. Se on samalla pistävä satiiri ajan teologiaa, filosofiaa ja instituutioita vastaan. Pantagruel on ahneuden ja tekopyhyyden kritiikki, inhimillisyyden ja kohtuullisuuden puolustus. Lajihistoriassaan se on vastalause kaikelle kaavoittumiselle. Pantagruel on François Rabelais'n pääteoksista toinen ja tähän mennessä suomentamaton. Rabelais'n kieli on täynnä vapaaseen assosisaatioon perustuvaa akrobatiaa ja sanallista ilotulitusta, sanaleikkejä, mielikuvitussanoja, kaksi- ja kolmimielisyyksiä ja väännöksiä antiikin, kirkkoisien ja Raamatun sitaateista. Tämä joululahjakseni saama mestariteos on eittämättä hupaisinta hupsuttelua, mitä olen kuunaan lukenut - olin aivan myyty jo kirjailijan esipuheen aikana! Totisesti, väänsin silkasta lukemisen riemusta kuset ja paskat housuuni ainakin kahdesti sekä päästin yhden ison pierun perästäpäin. Siirryin myös teoksen lu...

Jälkisointuja-antologia avaa näkymän Johann Wolfgang von Goethen (1749-1832) elämään ja lyyriseen tuotantoon raikkaalla otteella. Runoruhtinas astuu jalustaltaan ja lukija voi kohdata hänet inhimillisenä ihmisenä. Runojen minä uhmaa nuoruuden raivolla auktoriteetteja ja jumalia, hän palaa romanttisesta rakkaudesta ja pakahtuu lihan himosta. Vähitellen runojen elämännäky seestyy ja aiheiksi nousevat elämän olemuksen ja työn merkityksen pohdinta sekä luntokokemukset, joista kasvaa olevaisen vertauskuvia. Runojen minä - kuten Goethekin - ihastelee naiskauneutta ja janoaa rakkautta vielä vanhanakin. Iäkäs runoilija alkaa kuitenkin jo yhä useammin tähytä taakse jäänyttä elämää hartain ja kiitollisin mielin. "Niin kaunista olihan kaikki", toteaa Lynkeos-runon minä Suurehko (muttei kuitenkaan suuremmoinen) kiinnostus, noh sanotaanpa suoraan, että jonkinlainen kiinnostus, kyllä. Hmm... Krhm. Niin aivan, sellainen kohosi mielessäni Goethea kohtaan viimeistään elämäni kolminke...