Jälkisointuja-antologia avaa näkymän Johann Wolfgang von Goethen (1749-1832) elämään ja lyyriseen tuotantoon raikkaalla otteella. Runoruhtinas astuu jalustaltaan ja lukija voi kohdata hänet inhimillisenä ihmisenä.
Runojen minä uhmaa nuoruuden raivolla auktoriteetteja ja jumalia, hän palaa romanttisesta rakkaudesta ja pakahtuu lihan himosta. Vähitellen runojen elämännäky seestyy ja aiheiksi nousevat elämän olemuksen ja työn merkityksen pohdinta sekä luntokokemukset, joista kasvaa olevaisen vertauskuvia. Runojen minä - kuten Goethekin - ihastelee naiskauneutta ja janoaa rakkautta vielä vanhanakin.
Iäkäs runoilija alkaa kuitenkin jo yhä useammin tähytä taakse jäänyttä elämää hartain ja kiitollisin mielin. "Niin kaunista olihan kaikki", toteaa Lynkeos-runon minä
Suurehko (muttei kuitenkaan suuremmoinen) kiinnostus, noh sanotaanpa suoraan, että jonkinlainen kiinnostus, kyllä. Hmm...
Krhm. Niin aivan, sellainen kohosi mielessäni Goethea kohtaan viimeistään elämäni kolminkertaisesti (olen näet kyseisen teoksen lukenut kolmesti) vaikuttavimman lukukokemuksen yhteydessä - Hermann Hessen Arosudessahan kirjan keskushenkilö Harry Haller pitää Goethea suuressa arvossa.
Tosiaan, luin siis tämän runokokoelman edellä mainitun seikankin innoittamana. En pidä itseäni juuri minkäänlaisena runouden ymmärtäjänä ja koenkin, että vielä proosaakin brutaalimmin lyriikan helmet menevät sialle (eli minulle). Kokoelmassa maistuvinta olikin mainiot Goethen elämää taustoittaneet esipuhepätkylit ennen sen ja sen elämänvaiheen tuotantoa.
Sanotaanhan sitä, että sokeakin kana jyväsen löytää (ei tietenkään vahingossa, onhan kotkottajan nokittava maata summamutikassa, ellei jyvä satu ilmassa lentämään sokean kanan avonaisesta nokasta sisään, mikä taas saattaa varsin epäonnisesti johtaa englantilaisen aamiaisen keskeisen elementin tuottajan tukehtumiseen, mikä taas saattaa sananparren varsin kyseenalaiseen valoon), samoin sokea runosika (eli minä) löysin jokusen lyyrisen helmen ja yllätyksekseni nekin runot, joita en ymmärtänyt niin alkuunkaan (edes alleviivaavien esipuheiden avustuksella) soljuivat niin mielelläni kuin mielessänikin lukiessani mielen kieleltäni varsin mukavasti helmeillen, lailla aamunkoissa helmeilevän kasteen karpalon. Anteeksi tuosta ja tästä: luin myös osan runoista alkukielellä (saksaksi, huonosti ääntäen) ääneen, ja viihdyynnyin hienosta rytmistä (sekä kehnosta ääntämyksestäni).
En toki usko, että Goethestä kunnolla nauttiakseen tulisi olla Goethen kaltainen nero (vaikka se varmasti edesauttaa asiaa), mutta omaani parempaa runosilmää se eittämättä vaatii. Tai jos rehellisiä ollaan, sekin kai riittänee, että kuvittelee runosilmänsä olevan poikkeuksellisen terävä. Tekohienona höpsähtelynä en tietenkään runoutta pidä, älähän suotta suivaannu siellä näyttöpäätteesi takana.
Maailmaani kokoelma ei toki mullistanut, mutta se nyt jo olisi ollut liikaa vaadittu. Kokoelman kanssa kuitenkin koin kivoja, karvaita & kauniita kotvia ja jälisanojen myötä törmäsin tämänhetkiseen suosikkirunooni Goethelta sekä siitä Schubertin säveltämään liediin (Dietrich Fischer-Dieskaun tähdittämä video alla).
Kommentit
Lähetä kommentti