Maailman mittaajat kertoo kahdesta 1700-1800-lukujen vaihteessa eläneestä saksalaisesta tiedemiehestä. Alexander von Humbodlt, nykyaikaisen maantieteen ja geofysiikan uranuurtaja, seikkailee Etelä-Amerikan viidakoissa. Matemaatikko ja tähtitieteilijä Carl Friedrich Gauss puolestaan kehittelee huikeita teorioita kotikulmillaan Göttingenissä. Humboldt on vanhapoika-askeetti, jolle sivistys ja menestymisen pakko ovat itsestäänselvyyksiä. Gauss taas on suorasuinen kuvainkaataja, joka nauttii myös lihallisista iloista. Kuuluisina ja ikääntyneinä tiedemiehet tapaavat toisensa Berliinissä vuonna 1828.
Daniel Kehlmann kuvaa empaattisesti ja humoristisesti poikkeuksellisia lahjakkuuksia, joita aikalaisten on joskus vaikea ymmärtää.
Tässäpä oli ensikosketukseni Kehlmanniin (tapahtuma-aika: viime syksy, tapahtumasyy: pieni ohjaus hyvän lukemiston äärelle, tapahtumapaikka: asuntoni). Olen antanut itseni ymmärtää Maailman mittaajiat -teoksen sisältävän aivan oivallista epäsuoraa kerrontaa. Kuitenkin, suoraan sanottuna ja tämän enempää kiertelemättä: tällaiset nyanssit jäisivät kaltaiseni törkyturvan käsittelyssä hyvin usein havaitsematta. Mutta: kun huomioitavat asiat tuodaan kuolaavan kitani eteen hopealautasella, saatan muutaman ellen jopa monta nielaista - osan toki pureskelematta sen enempää. Närästys on taattu, sekä huomioiden osoittajan närkästys.
Niin, kirjasta ei erityisen suuria tunteita herättänyt puoleen jos toiseen. Jos nyt kuitenkin toiseen, niin ehkä siihen toiseen kuin huono tai ikävä. Erityisesti mietona matemaatikkona Gaussin jutut (niin dramatisoituja kuin olivatkin ainakin niiltä osilta kuin tarkastin (matematiikan & matemaatikkojen historian tuntemukseni ei eittämättä ole sillä tasolla kuin sen soisin olevan) olivat ihan vänkiä. Tokihan Humboldtin matkat noin tapahtumallisesti sekä miljöönsä puolesta olivat jännempiä (kaltaiselleni Tarzan-kirjojen seurassa nuorena pitkästyneelle), mutta jättivät hieman vilpoisemmaksi troopillisista ympäristöistään huolimatta.
Ihan mukava kokoelma erilaisia varsin peräkkäisiä anekdootteja Maailman mittaajat kuitenkin siis lopulta oli, ja saatan jopa joskus (painostuksen alaisena eli en) Kehlmannia lukea toisenkin kerran. Toki toisen teoksen. Tai sitten jonkin muista monista, ellei toinen tule käännetyksi ajoissa - saksani kun on varsin ruosteista.
Kommentit
Lähetä kommentti