Siirry pääsisältöön

J.R.R. Tolkien: Silmarillion

J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta on 1900-luvun merkkiteoksia, kaikenikäisten klassikko. SIlmarillion-tarun Tolkien sunnitteli luomansa fantasiamaailman esihistoriaksi. Kirja kertoo haltioiden taistelusta pahaa Melkoria vastaan. Melkor on anastanut silmarilit, haltioiden kolme jalokiveä. Huikean tarinan pääteemoja ovat vallanhimon ja luovuuden välinen ristiriita sekä kaiken katoavaisuus. 

Teos jäi viimeistelyä vaille kirjailijan kuollessa 1973, ja sen toimitti valmiiksi hänen poikansa Christopher Tolkien, keskiajan tutkija kuten isänsäkin. Tuloksena on unohtumaton tarina, jonka menestys maailmalla on ollut Sormusten herran luokkaa.

Ennen silmarillien kimppuun sukeltamistani olin laikaksi lukijaksi lukenut varsin hiljattain Tolkienin Hobitti eli sinne ja takaisin -teoksen, joten oikeanlaiseen tunnelmaan virittäytyminen oli jokseenkin kohdillaan. Valitettavasti Silmarillion ei kuitenkaan minusta ollut edes parhaimmillaan niin taianomainen ja miellyttävä kokemus kuin Hobitti. Jos ja kun oikein tylyksi rupean, mielestäni Silmarillion ei yltänyt myöskään lähellekään Sormusten herraa.

Lukukokemustani väänsi mukavuusraiteiltaan alusta alkaen Illuvatar-jumalolennon raamatunomainen omnipotenttius. En saanut karistettua mielestäni Melkor-"pahiksen" syntymän jälkeen ajatusta, miksi ja miten kaikkivoipa maailman synnyttäjä a) luo ilmeisesti vahingossa pahuuden b) antaa sen olla c) rankaisee kaikkea muuta tällä päättömällä päätöksellään. Sivumennen sanoen sama ongelma on mielestäni myös yksi Raamatun juonen keskeisiä heikkouksia.

Sisälsipä Silmarillion kuitenkin muutaman mukavan tarinaisen, jotka onnistuivat tätä ärsyttävää omnipotenttiusaspektia mielessäni syrjemmälle sysäämään. Tuskin yksikään Tolkien- / Keski-Maa -fanaatikko (jollaiseksi itseäni en lue) yllättyy paljastaessani mielestäni parhaat Silmarillionin luvut: Beren ja Luthien ja Túrin Turambar. Erityisesti kumpaisenkin tarinan varsin taianomainen romantiikkasisältö näppäili ainakin hieman sydämeni kieliä. Taisivatpa myös nämä edellä mainitut tarinat sisältää tarkimmin esitellyt hahmot.

Suurena kääpiöiden ystävänä en myöskään voinut välttyä pettymästä mielestäni aivan liian pieneen kääpiösisältöön. Odotukseni nousivat liiallisiin korkeuksiin kääpiöiden luonnin yhteydessä, mutta statistin rooliin joutuivat mokomat nysäveijarit. Hemmetti.

En voi Silmarillionin lukukokemustani erityisen positiiviseksi valehdella, mutta siinähän sen luki. Ikävästi kirjassa vain kaikenlainen Keski-Massa esiintyvä ärsyttävyys ylikorostui kivojen juttujentm jäädessä varsin vähäisiksi.

Tokkopa luen toisten.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

François Rabelais: Pantagruelin neljäs kirja, jossa kerrotaan kelpo Pantagruelin sankarillisista teoista ja puheista

Renessanssin elämäniloa ja vapauttavaa naurua: kuningas Pantagruel ja hänen ystävänsä Panurge kumppaneineen lähtevät unohtumattomalle löytöretkelle. "Mutta yskikää nyt kunnolla, jotta saisitte vankan terveyden, juokaa kolme tuopillista ja höristäkää korvianne, niin saatte kuulla ihmeellisiä tarinoita hyvästä ja kelpo Pantagruelista." Pantagruelin neljäs kirja ilmestyy nyt ensimmäistä kertaa suomeksi Ville Keynäsin suomennoksena. Ollaksemme tarkkoja, tämä teos ilmestyi 2014 ensimmäistä kertaa ylipäätään suomennettuna - mitään Ville Keynäsiltä pois ottamatta - ja onhan käännöksen laatu niin kouriintuntuvan erinomainen, että tuhat miljoonaa saatanaa minut perisiköön, ellen tätä suosittelisi. Liekö sitten syynä runsas Erasmus Rotterdamilaisen käyttö lähteenä vaiko sitten jokin muu, mutta mielestäni tämä neljäs teos ei kokonaisuudessaan aivan yltänyt aiempien Rabelaisin teosten tasolle. Suurelta osin asialla on varmasti tekemistä sen kanssa, että matkajuonesta (etteikö jopa

Hermann Hesse: Matka aamun maahan

Rikkoisin valani, jos kiistäisin Hessen aseman suosikkikirjailijanani. Tämä on sikäli hieman oudoksuttavaa, että olen henkis-uskonnollisesti varsin eri taajuudelle virittäytynyt kuin Hesse. Siltikin Hessen teoksissa yksi minut vangitsevimmista seikoista on juurikin henkisen elämän kuvaaminen - Hessemäisellä itämaisahtevalla otteella tietenkin. Tämän suosikkiaseman johdosta pyrinkin vuosien tai vuosikymmenten mittaan jokaisesta Hessen teoksesta tänne kirjapäiväkirjaani jokaisesta teoksesta lausumaan sanasen. Entuudestaan olen lukenut Hesseltä lukemattomia teoksia, mutta blogiani varten aion käydä kaikki järjestelmällisesti läpi - olin ne lukenut eli en. Tämä omalla mittapuullani ahmimani (lyhyt) teos imaisi minut mukaan juurikin aivan huikaisevalla henkisen tai metafyysillisen käsittelyllään. Harva kirjailija onnistuu luomaan mieleeni Hessen tavoin mielikuvia tahi kokemuksia (oikeammin kokemuksien tuntemuksia) ja tämänkin kirjan tapauksessa kyseiset mielikuvat ja kokemukset olivat var

Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita

Ranskalaisen Choderlos de Laclos'n klassillinen, yli kaksisataa vuotta sitten ilmestynyt kirjeromaani on älykäs ja siekailematon tapainkuvaus 1700-luvun loppupuolen ranskalaisesta yhteiskunnasta. Huomattavalla psykologisella terävyydellä de Laclos kuvaa yhden kokonaisen seurapiirin mutkikkaita ja moraalittomia rakkaussuhteita. Varaveivi Kerppu de Rabelainen ***lle (kirjelappunen) Toisin kuin  takakansiteksti teille väittää, hyvät ystäväni, de Laclos'n yli kaksisataa vuotta sitten ilmestynyt älykäs ja siekailematon kirjeromaanin muodossa esitetty tapainkuvaus 1700-loppupuolen ranskalaisesta yhteiskunnasta ei keskity yhden kokonaisen seurapiirin mutkikkaisiin ja moraalittomiin rakkaussuhteisiin. Sen sijaan teen teille tiedettäväksi, että se keskittyy lähinnä kahden henkilön monimutkaiseen kiristyssuhteeseen, mutta vie mukanaan sivuraitelle ja raiteilta alas (mikäli sallitte näin ajankuvaan sopimattoman ilmauksen, vaikka enhän toki epäile teidän suvaitsevaisuuttanne) myös mo