Siirry pääsisältöön

J.R.R. Tolkien: Silmarillion

J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta on 1900-luvun merkkiteoksia, kaikenikäisten klassikko. SIlmarillion-tarun Tolkien sunnitteli luomansa fantasiamaailman esihistoriaksi. Kirja kertoo haltioiden taistelusta pahaa Melkoria vastaan. Melkor on anastanut silmarilit, haltioiden kolme jalokiveä. Huikean tarinan pääteemoja ovat vallanhimon ja luovuuden välinen ristiriita sekä kaiken katoavaisuus. 

Teos jäi viimeistelyä vaille kirjailijan kuollessa 1973, ja sen toimitti valmiiksi hänen poikansa Christopher Tolkien, keskiajan tutkija kuten isänsäkin. Tuloksena on unohtumaton tarina, jonka menestys maailmalla on ollut Sormusten herran luokkaa.

Ennen silmarillien kimppuun sukeltamistani olin laikaksi lukijaksi lukenut varsin hiljattain Tolkienin Hobitti eli sinne ja takaisin -teoksen, joten oikeanlaiseen tunnelmaan virittäytyminen oli jokseenkin kohdillaan. Valitettavasti Silmarillion ei kuitenkaan minusta ollut edes parhaimmillaan niin taianomainen ja miellyttävä kokemus kuin Hobitti. Jos ja kun oikein tylyksi rupean, mielestäni Silmarillion ei yltänyt myöskään lähellekään Sormusten herraa.

Lukukokemustani väänsi mukavuusraiteiltaan alusta alkaen Illuvatar-jumalolennon raamatunomainen omnipotenttius. En saanut karistettua mielestäni Melkor-"pahiksen" syntymän jälkeen ajatusta, miksi ja miten kaikkivoipa maailman synnyttäjä a) luo ilmeisesti vahingossa pahuuden b) antaa sen olla c) rankaisee kaikkea muuta tällä päättömällä päätöksellään. Sivumennen sanoen sama ongelma on mielestäni myös yksi Raamatun juonen keskeisiä heikkouksia.

Sisälsipä Silmarillion kuitenkin muutaman mukavan tarinaisen, jotka onnistuivat tätä ärsyttävää omnipotenttiusaspektia mielessäni syrjemmälle sysäämään. Tuskin yksikään Tolkien- / Keski-Maa -fanaatikko (jollaiseksi itseäni en lue) yllättyy paljastaessani mielestäni parhaat Silmarillionin luvut: Beren ja Luthien ja Túrin Turambar. Erityisesti kumpaisenkin tarinan varsin taianomainen romantiikkasisältö näppäili ainakin hieman sydämeni kieliä. Taisivatpa myös nämä edellä mainitut tarinat sisältää tarkimmin esitellyt hahmot.

Suurena kääpiöiden ystävänä en myöskään voinut välttyä pettymästä mielestäni aivan liian pieneen kääpiösisältöön. Odotukseni nousivat liiallisiin korkeuksiin kääpiöiden luonnin yhteydessä, mutta statistin rooliin joutuivat mokomat nysäveijarit. Hemmetti.

En voi Silmarillionin lukukokemustani erityisen positiiviseksi valehdella, mutta siinähän sen luki. Ikävästi kirjassa vain kaikenlainen Keski-Massa esiintyvä ärsyttävyys ylikorostui kivojen juttujentm jäädessä varsin vähäisiksi.

Tokkopa luen toisten.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hermann Hesse: Siddhartha

Tämä "intialainen runoelma" kertoo brahmaanipapin pojasta, joka lähtee kotoa elääkseen oman kohtalonsa. Hän liittyy munkkijärjestöön, seuraa jaloa Buddhaa, mutta hylkää sitten opit ja opettajat ja vaeltaa yksin etsimään minuuttan. Hänen tiensä vie suureen kauppiastaloon ja kauniin kurtisaanin syliin, eikä hän kieltäydy yhdestäkään ilosta eikä tuskasta. Hän elää rahaa ja tavaraa himoitsevien laspi-ihmisten keskuudessa, hänestä tulee rikas ja hän joutuu aisti-ilojen ja pelinhimon valtaan. Viimeinen [sic] hän pakenee turruttavan nautinnon kaupungista ja löytää rauhan asetuttuaan erakoksi intialaisen joen varrelle. Kuten takakansitekstikin paljastaa, Hesselle sopivaan tapaan jälleen ollaan etsimässä itseään. Etsintä onkin mitä lyyrisimmin esitetty ja jälleen hessemäiseen tapaan hieman saa raapimaan päätään - mikä on totta ja mikä ei? Vaikka kertomus ja kerronta ovatkin kovin kauniita, en ole jostain syystä tätä kirjaa koskaan kovin omakseni kokenut. Jotenkaan en onnistu sukelt

François Rabelais: Pantagruelin neljäs kirja, jossa kerrotaan kelpo Pantagruelin sankarillisista teoista ja puheista

Renessanssin elämäniloa ja vapauttavaa naurua: kuningas Pantagruel ja hänen ystävänsä Panurge kumppaneineen lähtevät unohtumattomalle löytöretkelle. "Mutta yskikää nyt kunnolla, jotta saisitte vankan terveyden, juokaa kolme tuopillista ja höristäkää korvianne, niin saatte kuulla ihmeellisiä tarinoita hyvästä ja kelpo Pantagruelista." Pantagruelin neljäs kirja ilmestyy nyt ensimmäistä kertaa suomeksi Ville Keynäsin suomennoksena. Ollaksemme tarkkoja, tämä teos ilmestyi 2014 ensimmäistä kertaa ylipäätään suomennettuna - mitään Ville Keynäsiltä pois ottamatta - ja onhan käännöksen laatu niin kouriintuntuvan erinomainen, että tuhat miljoonaa saatanaa minut perisiköön, ellen tätä suosittelisi. Liekö sitten syynä runsas Erasmus Rotterdamilaisen käyttö lähteenä vaiko sitten jokin muu, mutta mielestäni tämä neljäs teos ei kokonaisuudessaan aivan yltänyt aiempien Rabelaisin teosten tasolle. Suurelta osin asialla on varmasti tekemistä sen kanssa, että matkajuonesta (etteikö jopa

Honoré de Balzac: Leikkisiä tarinoita jotka on Touranen luostareista koonnut ja julkisuuteen toimittanut herra de Balzac pantagruelistien eikä kenenkään muun hauskutukseksi

Koska miellän itseni (ainakin riittävän) pantagruelistiksi, koin oikeudekseni tulla tämän Tekijän silloisen pääteoksensa hauskuttamaksi. Siispä tartuin teokseen ahnain sormin: kuten ahnaat sormet nyt saattavat tarttua sanalla sanoen johonkin puolipalloa muistuttavaan pehmyeeseen - väriltään kuin enkelin siipiin. Siispä pakenin Pariisin pölyisiä verrattain siveellisten rouvien tallaamia katuja uuden rakastajattareni kanssa Tourainen luostareiden mukaviin varjoihin. Pakomatkallamme kohtasimme (erinomaisen ilahduttavasti) niin mestari Rabelaisin kuin myös monta surullista ja onnetonta elämänkohtaloa - ensisijaisesti aisankannattajia. Ja irstailua ja rietastelua. Tämän vajaaksi jääneen kymmenen tarinakymmenikön toinen kymmenikkö nousi erityisesti suosiooni ja polvistuinkin usein niiden pariin vieno hymy huulillani aivan kuten mukki laskeutuu pyhäinjäännöslippaan ääreen; enkä nyt (Luoja paratkoon!) puhu Turpenayn Amadorista. Hauskaa viihdykettä olivat myös Tekijän kunkin kymmenikön pro-