J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta on 1900-luvun merkkiteoksia, kaikenikäisten klassikko. SIlmarillion-tarun Tolkien sunnitteli luomansa fantasiamaailman esihistoriaksi. Kirja kertoo haltioiden taistelusta pahaa Melkoria vastaan. Melkor on anastanut silmarilit, haltioiden kolme jalokiveä. Huikean tarinan pääteemoja ovat vallanhimon ja luovuuden välinen ristiriita sekä kaiken katoavaisuus.
Teos jäi viimeistelyä vaille kirjailijan kuollessa 1973, ja sen toimitti valmiiksi hänen poikansa Christopher Tolkien, keskiajan tutkija kuten isänsäkin. Tuloksena on unohtumaton tarina, jonka menestys maailmalla on ollut Sormusten herran luokkaa.
Ennen silmarillien kimppuun sukeltamistani olin laikaksi lukijaksi lukenut varsin hiljattain Tolkienin Hobitti eli sinne ja takaisin -teoksen, joten oikeanlaiseen tunnelmaan virittäytyminen oli jokseenkin kohdillaan. Valitettavasti Silmarillion ei kuitenkaan minusta ollut edes parhaimmillaan niin taianomainen ja miellyttävä kokemus kuin Hobitti. Jos ja kun oikein tylyksi rupean, mielestäni Silmarillion ei yltänyt myöskään lähellekään Sormusten herraa.
Lukukokemustani väänsi mukavuusraiteiltaan alusta alkaen Illuvatar-jumalolennon raamatunomainen omnipotenttius. En saanut karistettua mielestäni Melkor-"pahiksen" syntymän jälkeen ajatusta, miksi ja miten kaikkivoipa maailman synnyttäjä a) luo ilmeisesti vahingossa pahuuden b) antaa sen olla c) rankaisee kaikkea muuta tällä päättömällä päätöksellään. Sivumennen sanoen sama ongelma on mielestäni myös yksi Raamatun juonen keskeisiä heikkouksia.
Sisälsipä Silmarillion kuitenkin muutaman mukavan tarinaisen, jotka onnistuivat tätä ärsyttävää omnipotenttiusaspektia mielessäni syrjemmälle sysäämään. Tuskin yksikään Tolkien- / Keski-Maa -fanaatikko (jollaiseksi itseäni en lue) yllättyy paljastaessani mielestäni parhaat Silmarillionin luvut: Beren ja Luthien ja Túrin Turambar. Erityisesti kumpaisenkin tarinan varsin taianomainen romantiikkasisältö näppäili ainakin hieman sydämeni kieliä. Taisivatpa myös nämä edellä mainitut tarinat sisältää tarkimmin esitellyt hahmot.
Suurena kääpiöiden ystävänä en myöskään voinut välttyä pettymästä mielestäni aivan liian pieneen kääpiösisältöön. Odotukseni nousivat liiallisiin korkeuksiin kääpiöiden luonnin yhteydessä, mutta statistin rooliin joutuivat mokomat nysäveijarit. Hemmetti.
En voi Silmarillionin lukukokemustani erityisen positiiviseksi valehdella, mutta siinähän sen luki. Ikävästi kirjassa vain kaikenlainen Keski-Massa esiintyvä ärsyttävyys ylikorostui kivojen juttujentm jäädessä varsin vähäisiksi.
Tokkopa luen toisten.
Kommentit
Lähetä kommentti